Kuinka Rajamäen pojista tuli Dallapé

Valtiollinen poliisi, Etsivä Keskuspoliisi, kiinnitti kevättalvella 1925 huomiota siihen, että Sörnäisten sosialistisen nuorisoliiton nuoriso-osasto ja urheiluseura Ponnistus vuokrasivat Kivinokan alueen käyttöönsä: ”Sinne pääsi vain erikoisella saarikortilla, jonka olivat oikeutetut lunastamaan molempien edellä mainittujen seurojen jäsenet,” EK:n lokakuun 21. päivänä 1925 päivätty raportti tiesi kertoa.

”Jo toukokuun loppupuolella alkoi Kivinokkaan ilmestyä kesätelttoja, joilla oli omat nimensä ja merkkinsä,” raportissa kuvailtiin. Nuoriso-osastolaiset asettuivat kuuden–kymmenen hengen ryhmissä telttakunniksi, joista merkittävimpiä valtiollisen seurannan kannalta olivat Ludvig Kososen ja Niilo Väreen johtama ”Tikapuuklubi”, ”Punavartio”, ”Punatyttöjen klubi” ja pääasiassa Ponnistuksen urheilijoista koostunut Rajamäen rykmentti. ”Oli aika jolloin sörkkalaisia ei vetämälläkään tahtonut saada minnekään muualle kuin Kivinokkaan”, nuorisoliiton toimihenkilö Ludvig Kosonen kuvaili myöhemmin kirjassaan Lippulaulu: ”Siellä kukoisti mitä vapain ja eräinä aikoina poliittisen kasvatuksen kannalta mitä parhaiten järjestetty nuorisoliittolaiselämä.”

Rajamäen rykmentti, jonka teltta oli lähellä nuorisoliiton vuokraaman maa-alueen rajaa, kiinnitti EK:n etsivien huomion, koska se muodosti ”lauluköörin.” Kisällilauluyhtye Rajamäen pojat oli kesällä 1925 saavuttanut jo vakituisen muotonsa, ja sen keskeinen puuhamies oli parikymppinen Ponnistuksen jalkapallojoukkueen maalivahti, viilari Martti Jäppilä.
Rajamäen pojat oli Jäppilän ensimmäinen kokoonpano, josta erkani vuoden 1925 mittaan tanssiyhtye. Se otti nimensä kahden yhtyeen jäsenen käyttämistä italialaisista harmonikoista. ”Jazz Dallapé”. Loppu on historiaa: Dallapésta kehittyi kaikkien aikojen legendaarisin tanssiorkesteri Suomessa. Sen riveissä esiintyivät aikansa merkittävimmät muusikot. Kokoonpano on tehnyt 85 vuotta lähes yhtäjaksoisesti kestäneellä urallaan noin tuhat levytystä, joita on myyty noin miljoona levyä.

Rajamäen pojat Kivinokassa

Sörnäisten sosialistiseen nuoriso-osastoon kuuluneet varastomies, viilari Martti Jäppilä (1900–1967), sorvari Vilho Alanko (1907–1931) ja varastoapulainen Mauno Jonsson (1907–1968) pystyttivät joskus 1920-luvun alussa telttansa Kivinokkaan. Jäppilä, Alanko ja Jonsson olivat kotoisin samoilta kulmilta. Kolmannella linjalla sijanneessa kahdessa vastakkaisessa puutalossa asuivat Jäppilän veljekset Martti ja Mauno sekä Ville Alanko. Vallininkadun ja Kolmannen linjan kulmassa asunto-osakeyhtiö Eläköössä puolestaan asui erityisesi Alangon Villen lapsuudenkaveri Mauno Jonsson.

Jäppilä ja Alanko olivat liittyneet Sörnäisten yhdistykseen kesällä 1923 sen ollessa vielä nimeltään ”sosialidemokraattinen”. Jonsson oli liittynyt syyskesällä 1924, liiton vaihdettua nimensä. Helsingin RO oli lakkauttanut yhdistyksen 1923, ja se oli perustettu astetta kovemmalla nimellä vielä samana vuonna uudestaan. Sörnäisten ja lähiseutujen nuoriso oli viettänyt kesiä Kivinokassa jo maailmansodan vuosina, mutta nyt, kesällä 1925 Kivinokasta tuli poliittisesti aktiivien nuorisoliittolaisten pesäpaikka. Poliittisten puheiden lisäksi siellä alettiin harrastaa myös kulttuuria. Nuoret alkoivat aikansa kuluksi laulella ja sommitella uusia sanoja vanhoihin lauluihin.

Rajamäen poikiin kuului toistakymmentä poikaa, ainakin jos on luottamista Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa 1926 julkaistuun Rajamäen poikien vapputervehdykseen. Tunnetuimpia Rajamäen poikia taisi myöhemmän uransa vuoksi olla Ville Pessi, sittemmin kansanedustaja ja SKP:n pääsihteeri.

”Vanhastaan oli isommilla paikkakunnilla tapana esittää joulu- ja vuosijuhlissa laulettavia kertovia kronikoita vuoden tapahtumista,” Ludvig Kosonen kronikoi laulukööreistä Itä ja Länsi -lehdessä 1929. ”Vuonna 1923 heräsi eräässä silloisen Sörnäisten sos. nuoriso-osaston poikaryhmässä ajatus vakinaisen lauluryhmän perustamisesta kronikoiden ja tilapäislaulujen esitystä varten. Näin syntyi Helsingissä lauluryhmä Rajamäen pojat. Tämä ensimmäinen säännöllisesti harjoitteleva lauluryhmä sai pian suurenmoisen menestyksen työläisyleisön keskuudessa”.

Lauluryhmiä, ”mölyköörejä,” oli ollut jo 1910-luvulla. Rajamäen pojat ei ollut syntyessäänkään ainoa lauluryhmä, sillä samaan aikaan helsinkiläisissä ammattiosastoissa toimi useita samanlaisia. Uutta oli, että ryhmä toimi aktiivisesti: se harjoitteli säännöllisesti, teki omia laulelmia ja keikkaili. Sisällissodan jälkeisinä vuosina mölyköörit olivat saaneet myös aikaisempaa poliittisemman leiman.

Rajamäen pojat, kuten muutkin kisällilauluryhmät, olivat neuvostovenäläisen esikuvansa mukaisesti eräänlaisia käveleviä sanomalehtiä, poliittisen propagandan levittämistä varten luotuja orgaaneja. Niiden esityksissä tuotiin joko totisella naamalla tai huumorin höystämänä esiin näkökulmia ja asioita, joita valkoisessa Suomessa oli vaikeaa muuten tuoda julki. Rajamäen pojille tekivät sanoja maanalaisen SKP:n asioilla liikkunut Armas Äikiä ja sanoja tilattiin myös Kuluttajan lehden toimittaja Ahti Einolalta.

Rajamäen pojat alkoi 1920-luvun mittaan yhä enemmän kehittyä epäpoliittiseen suuntaan. Vaikka yhtye saattoi vetäistä Köyhälistön marssin, sen suosituimmat numerot olivat kuitenkin poliittisesti vaarattomia kupletteja, joiden nimet antoivat viitettä kappaleiden sisällöstä: Muotihulluudesta, Rajamäen romanssi, Neuvoja ukkomiehille.
Vain Rajamäen farssi sisälsi hienovaraisia viittauksia politiikkaan:
Vastuksien muuri, eessä ompi suuri
Taiston teitä kulkiessa kärsimykset odottaa
Armeijansa myötä nää pojat tekee työtä,
Miksi surra uhrausta armaintaan!
Riemuiten säihkyvä kalpamme lyö,
Riemuiten tulkoon myös viimeinen yö.
Hei! Elämä on farssi kun Rajamäki marssii,
Ilolaulut raikaa ja haitari soi!

Laulut kertoivat myös – ehkä enemmän kuin mölyköörien laulut keskimäärin – rehvastellen nuorten miesten rattoisasta elämästä, ajan yleisistä ilmiöistä ja tietenkin tytöistä:
Kollottavat jotkut, jos heila antaa potkut
aivan kun ei Helsingissä uutta sais…
Sattua sellaista meillekin voi,
kuitenkin laulumme reiluna soi…

Rajamäen poikien eräs suosikkilaulu, Rajamäen romanssi, kertoi ujosta rakastuneesta nuoresta miehestä Kahden kitaran nuotilla. Esilaulajan kerrottua, kuinka ”Sydäntäni polttaa tuli, kauas häipyy armaan syli, kertoa ah, mä tahtoisin, jos vaan rohkenisin” mölykööri neuvoo:
Mitäs siinä suotta emmit, haaveissasi tyhjää emmit,
heitä surut hevosille, muille laulusille!

Laulun suosio perustui sävelmän hitaaseen kiihdyttämiseen loppua kohden ja hullunkuriseen kertosäkeeseen, jossa yhä kiihtyvämmällä tempolla laulettiin:
Lusikan-tusikan loikon-moikon tiiru-liiru limpanpimpan hah-hah-hahha haa!

Rajamäen pojat puuttuivat ajankohtaisiin kysymyksiin jenkassa Muotihulluudesta. Se rakentui tunnetun kuplettisävelmän ympärille. Laulussa kerrottiin, miten polvet paljastava hamemuoti aiheuttaa flunssaa. Tosin kun vaatteita on vähän, tuntuu siltä:
…kuin jokainen päivä ois saunapäivä ja lauantai.

”Bopatut” tukat ja ”sinklatut” päät eivät tunteneet ilmeisesti lainkaan ulkolämpömittaria:
Oli kesä tai talviset pakkassäät, sama puku heillä yllä on ain!

Kertosäe muistutti, kuinka:
Muoti, muoti oi, jokaisen huulilta soi
se höhläksi vanhat ja nuoret saa ja se pukee ja paljastaa!

Myös jazzmusiikkiin suhtauduttiin yhtenä muodin oikkuna ironisesti ja varsin hilpeästi:
Myös muotiin on tullut jatsit ja muut, sarlestonnit ja sellaiset,
niitä soittavat kastrullin kannet ja luut, värkit jos millaiset!
Niitä tanssitaan polvet yhdessä näin ja mennään edes ja taa,
ja seistään paikalla ja juostaan päin, siinä vaikkapa pussata saa!

Rajamäen pojat antoivat myös Neuvoja ukkomiehille:
Esilaulaja: Jos eukko on sua potkinut, tai kiukuissansa sättinyt
Sä silloin riennä tännepäin, josta laulu kuuluu näin:
Mölykööri: Hei! Nuorten miesten elämä on rattoisaa,
meitä komentaa, eivät muijat saa!
Uuden ”lemmen sodan” silloin alkaa saa, saat (taas)
olla naisen pauloissa…

Politiikka muuttuikin talven 1925–26 mittaan Rajamäen poikien keskuudessa kuumaksi perunaksi, sillä valtiollinen poliisi EK pidätti marraskuussa Sosialistisen Nuorisoliiton toimihenkilöitä. Yhteensä 45 pidätettyä asetettiin tammikuussa 1926 syytteeseen maanpetoksellisesta toiminnasta. Pidätykset kouraisivat osansa kivinokkalaisista ja vapaalle jalalle jääneiden tuli toimia matalalla profiililla. Muun muassa Rajamäen pojille sanoituksia tehnyt Armas Äikiä oli maanpetoksen valmistelusta tuomittujen nuorisoliittolaisten joukossa.

Tanssiyhtyeeksi

Voimistelu- ja Urheiluseura Ponnistus keräsi monien muiden urheiluseurojen ja ammattiosastojen tavoin käyttövaroja 1920-luvun puolivälistä alkaen yleisillä tansseilla. Ponnistuksen tanssit olivat saaneet alkunsa Kivinokassa, jonne oli 1920-luvun alkupuolella rakennettu pieni yksinkertainen tanssilava.

Lavasta muodostui Rajamäen poikien vakituinen esiintymispaikka, ja puheiden, lausunnan ja lauluesitysten jälkeen lavalla pistettiin tanssiksi Masa Jäppilän haitarin tahtiin. Useassa yhteydessä lainatun Ludvig Kososen muistelman mukaan rumpupatterin virkaa toimittivat saariolosuhteissa tyhjät peltiset pirtukanisterit, joita kieltolain aikaan oli helposti saatavissa.
Omassa piirissä voitiin juhlia ilman monimutkaista lupakäytäntöäkin, mutta kaupungin puolelle, Sörnäisten Arbetets Vännerille siirryttyään, Ponnistuksen tanssit saivat virallisempia muotoja huvilupineen ja sanomalehti-ilmoituksineen. Ilmoituksiin alkoi talven 1925–26 tienoissa ilmestyä torvisoittokuntien sijaan tanssiyhtyeitä. Ne olivat muutaman miehen kokoonpanoja, joissa melodiaa soittivat haitaristi ja viulisti, rummunlyöjän, banjon- tai mandoliininsoittajan vastatessa rytmistä.

Rajamäen pojista kehittyi Jazz Dallapé vähitellen. Syksyllä 1926 eri tilaisuuksien ohjelmatiedoissa vilahtavat jo usein Rajamäen pojat, ja kun pojat olivat esittäneet laulunsa, Masa ja Erik ”Erkku” Majander aloittivat tanssisoiton. Torikauppiaan poika Erik Majander (1899–1943) oli tanssisoittajana jo tuolloin Jäppilää tunnetumpi tekijä. Majander oli soittanut tansseja jo muutaman vuoden ajan. Hänen maineestaan kertoi, että ”Majanterin” tai ”Erkun” nimi mainittiin myös usein tanssi-ilmoituksissa. Jäppilä ja Majander alkoivat soittaa kahdestaan tansseja juuri 1920-luvun puolivälissä. Masa ja Erkku soittivat säännöllisesti paitsi Ponnistuksen, myös Metalliliiton Kone- ja Siltateollisuuden ammattiyhdistyksen järjestämissä tanssitilaisuuksissa Sörnäisten Arbetets Vännerillä.

Kun ympärillä alkoi kasvaa jazzorkestereita, Jäppilä ja Majanderkin päättivät perustaa sellaisen. Martti Jäppilä muisteli myöhemmin eräässä ep-levyn takakansitekstissä, kuinka ”Syyskuisena iltana kävelin ystäväni Erkki Majanderin seurassa pitkin alakuloista Hämeentietä. Juttelimme kaikenlaista – ja puhe sivusi tavan takaa mieliaihettamme musiikkia. Kuinka ollakaan syntyi kummankin aivoissa välähdyksenomaisesti ajatus orkesterin perustamisesta.”

Majanderia lukuun ottamatta muut soittajat tulivat Rajamäen pojista. ”Keskustelin Majanderin kanssa moneen kertaan asiasta ja lopuksi käännyin Rajamäen poikien laulajan, Ville Alangon puoleen. Hän suhtautui myötämielisesti ajatukseen, osti banjon ja aloitti ankarat harjoitukset. Vähän myöhemmin saimme Rajamäen pojista toisenkin laulaja-soittajan Mauno Jonssonin, josta tuli orkesterimme rumpali,” Jäppilä muisteli.
Näin oli ensimmäinen Dallapé-orkesteri koossa, ja sen ensimmäiset esiintymiset tapahtuivat siis ilmeisesti syksyllä 1925. Siitä ei ole tosin todisteita, sillä ensimmäinen lehti-ilmoitus orkesterista on syksyltä 1926. Ponnistuksen pöytäkirjoihin Dallapé ilmestyy ensi kerran vasta keväällä 1927.

Eräs päivämäärä löytyy myös Jäppilän omista muistiinpanoista: ”Tässä muutama viikko sitten tuli eräs mies vastaan kadulla ja kysyi, muistanko milloin oli Dallapen ensimmäinen esiintyminen ja missä. Se oli 13 päivä syyskuuta 1925 Pasilan torpalla, päivätanssit, en unohda sitä koska minun hääni olivat edellisenä päivänä.” Tämä on toki vakuuttava muistelma, mutta ei saa tukea lehti-ilmoituksista. Jazz-Dallapé ilmestyi Suomen sosialidemokraatin ja Työväenjärjestöjen Tiedonantajan tanssi-ilmoituksiin marraskuun 3. päivänä 1926. Kivinokasta alkanut soittelu oli saamassa kokonaan uuden ja mullistavan suunnan.

Marko Tikka

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti Tampereen Yliopistossa.

Teksti perustuu pääosiltaan Tikan ja Toivo Tammisen teokseen Tanssiorkesteri Dallapé – Suomijatsin legenda 1925-2010 (SKS 2011). Artikkeli on julkaistu Kesämaja appelsiinilaatikoista, Kivinokka Stadin kupeessa -julkaisussa (toim. Anu-Hanna Anttila, Ritva Laitinen, Kirsi Mäki, Kivinokkalaiset ry 2011)