Jylhää soittoa, ja laulua vereslihalla

0
Ari Numminen ja Hannu Kella eivät juuri pidä taistelulauluista, mutta ne kertovat saman tarinan toisen puolen. Niissä on hurmosta ja tulevaisuususkoa, joka ajoi ihmiset liikkeelle. Kuva Marko Mäkinen

Työväenlauluja sadan vuoden takaa ei juuri voi järisyttävämmin esittää, kuin duo Ari Numminen ja Hannu Kella. Kumpikin työskentelee taiteen parissa, mutta työväenlauluduona he esiintyvät harvakseltaan. Heitä kuullakseen kannattaa hankkia levyt Vanhan työväenliikkeen lauluja vol I ja II (Keino Production 2005 ja 2013).

Vanhat työväenlaulut eivät ole tarinoita kuten iskelmät tai kansanlaulut, vaan totta. Koreografi Ari Numminen ja säveltäjä Hannu Kella eivät haluakaan tehdä työväenlaulukeikkoja usein.

– Kun niitä esittää kuten me sen teemme, se syö. Minä menen niihin syövereihin saatanan lujaa enkä pääse sieltä heti pois, Numminen sanoo.

Myös verisimpiä taistelulauluja pitää esittää, koska ilman niitä vanhat työväenlaulut olisivat vain surumarsseja ja kuolleen läheisen itkemistä.

– En oikeastaan pidä taistelulauluista. Mutta ne kertovat saman tarinan toisen puolen, niissä on hurmosta ja tulevaisuususkoa, joka ajoi ihmiset liikkeelle, Numminen sanoo.

Punk vai politiikka?

Ari Numminen on kotoisin nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvasta Nihattulan kylästä.

– Kasvoin työläisperheessä. Äidin karjalaisen suvun häissä laulettiin ja tanssittiin, kun hämäläisissä häissä lähinnä tuijotettiin, Numminen sanoo.

Ollessaan isän kanssa Hämeenkaaressa katsomassa Puna-armeijan laulu- ja soitinryhmää poika nauliutui katsomaan vain tanssijoita.

Myöhemmin metallimiehenä työskentelevä Numminen näki Tanssiteatteri Raatikon keikalla ja päätti olla itsekin lavalla joskus tanssimassa. Hän lähti opiskelemaan Helsingin Tanssiopistoon, joka oli paras vaihtoehto, ellei halunnut lähteä ulkomaille.

– Kun sain ensimmäisen tanssijakiinnitykseni, Teatterikoulun tanssikoulutus vasta alkoi.

Nuori Numminen toimi Hämeenlinnan Ay-klubissa, mutta sitten punk voitti politiikan.

– Muutin Helsinkiin, kun Lepakkoluola vallattiin. Vasta Hannun ansiosta työväenlaulut tulivat uudelleen elämääni.

Ari Numminen tapasi pikkupojan nimeltä Hannu Kella ensimmäistä kertaa tuttavan häissä vuonna 1986. Kella soitti rusetti kaulassaan haitarilla juhlavieraille kappaleen Minä soitan harmonikkaa.

Vuosia myöhemmin Numminen teki koreografiaa tanssiteatteri Tsuumiin, jonka Kella oli perustanut. Silloin hän muisti sen pienen haitarinsoittajan.

Tylsiä biisejä oli ryhdyttävä sovittamaan

Viisivuotiaana Hannu Kella sai mummoltaan Moskovan-tuliaisina venäläisen leikkihaitarin. Hän kävi musiikkileikkikoulua, ja tarkoitus oli aloittaa soitto-opinnot.

– Minulle oli kuulemma vaikea keksiä soitinta. Kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt viulun jousiharjoituksiin, eikä piano sopinut, koska en pysy paikallani. Mutta kun painavan haitarin nosti syliin, ei pieni mies päässyt liikkumaan.

Harmonikka tuli 1970-luvun lopulla musiikkiopistojen koulutusohjelmiin, ja Kella pääsi siitä pian jyvälle. Hän päätyi teinitähdeksi soittamaan aikuisten miesten orkestereissa ”kolmeen asti yöllä”, kunnes humppakeikat eivät enää maistuneet.

Rippikouluikäisenä Kella alkoi soittaa kansanmusiikkia.

– Kotikunnassani Hollolassa oli Suomen menestyneimmät kansantanssiryhmät. Oli kirous ja siunaus, että ne biisit olivat niin kuolettavan tylsiä. Kahdeksaa tahtia toistetaan 54 kertaa… Oli pakko tehdä niille jotain.

Kella alkoi sovittaa ja pian myös säveltää. Armeijan jälkeen hän opiskeli Kokkolan konservatoriossa kansanmusiikkia ja jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa.

”Minä provosoiduin”

Työväenlauluduo syntyi sattumalta. Tanssiteatteri Tsuumi vuokrasi kesäisin Kom-teatterin tiloja, ja eräässä karonkassa laulettiin kansanlauluja. Illan edetessä Ari Numminen lauloi muutaman työväenlaulun, ja Kella säesti, kun paikalle ilmestyi Kokoomuspuolueen ylintä johtoa. Nimiä emme saa nyt tietää.

– Minä provosoiduin, Numminen sanoo.

– Ari poltti hihansa, että mitä nämä pahimmat porvarit meidän ravintolasta hakevat.  Ari lauloi kovaa! Aloin kuunnella, että jumalauta mitä biisejä.

Yllättäen myös moni porvari osaa työväenlauluja, ja nämäkin innostuivat laulamaan. Ilta jatkui hyvässä hengessä.

Illan jälkeen Hannu Kellaan jäi kytemään kipinä. Hän alkoi kysellä Nummiselta jatkoa.

– Päätimme perustaa duon ilman mitään elektronista soitinta. Tehdään se kuten se olisi voitu tehdä sata vuotta sitten.

– Keikkaa rupesi aika pian tulemaan, Numminen sanoo.

– Se, että vedetään työväenlauluja pää niin punaisena kuin vain voi, oli kai uutta, Kella kertoo.

Miehet rajasivat ohjelmistoonsa vain vanhimpia työväenlauluja. Niistä suuri osa on tuntemattomien tekijöiden venäläisiin kansansävelmiin tekemiä tekstejä.

Ensimmäisen levyn teko oli Kellan mukaan ”sen maailmanen seikkailu”. Budjettia ei ollut, ja lauluja äänitettiin Nummisen olohuoneessa tai levyn äänittäjän Janne Teivaisen autotallissa. Kun yhteen kappaleeseen tarvittiin jousikvartettia, se äänitettiin Tampereen konservatorion salissa.

– Ei voi kahta levyä juuri enemmän eri tavalla tehdä. Toisen levyn sain Sibelius-Akatemian julkaisusarjaan, ja se äänitettiin Musiikkitalon studioissa, Kella kertoo.

Kuulija purskahti itkuun

Levynjulkaisukonsertista vuonna 2006 Teatteri Vanhan Jukon salissa oli vain pieni puffi Etelä-Suomen Sanomissa. Ari Numminen ja Hannu Kella odottivat sinne muutamaa tuttua ”viinalta haisevaa teatterilaista”. Mutta sali tuli täyteen, ja paikalla oli paljon vanhoja ihmisiä.

– Kun aloitimme Punakaartin marssilla, vanha pyörätuolissa istuva mies purskahti itkuun. Siinä oli joku terapeuttinen ulottuvuus sille yleisölle, Numminen sanoo.

Joskus Nummisen vereslihainen laulu ja Kellan jylhä soitto ovat saaneet yleisön eläytymään niin, että esiintyjiä on jopa pelottanut. Kun duo tilattiin Folklandia-risteilylle, miehet olettivat, että yleisössä on vanhempaa väkeä, ehkä keskustalaisia.

– Meidän keikallemme tuli nuoria huppupäisiä jeppejä laulamaan mukana nyrkit pystyssä. Saahan nämä laulut tosissaan ottaa, mutta emme me silti mitään vallankumousta olleet siellä tekemässä, Numminen muistelee.

Miehet ovat esiintyneet presidenteille, delfiinitutkijoille, ruotsinlaivoilla ja konserttisaleissa. Ikimuistoisin oli silti akustinen keikka metsässä viime vappuna. Toimittaja Tapani Ripatti oli selvittänyt Hollolan kirkonkylän tapahtumia vuonna 1918.

– Sinne jäi tuhansia punaisia mottiin etelästä ja pohjoisesta tulleiden valkoisten väliin. Tapani kertoi tutkimuksistaan ja me esitimme lauluja. Kirkon taakse metsään on piilotettu punaisen muistomerkki, jonne demarit laskivat seppeleen. Meidän piti laulaa Vasemmistoliiton seppeleenlaskun jälkeen, Numminen kertoo.

– Mutta ennen kuin ehdimme aloittaa, tuli vanha mies laskemaan ruusun ja sanoi kaksi sanaa: papan muistolle. Meillä oli tunteissa pitämistä, että saimme esityksemme vietyä loppuun.

Kuva Marko Mäkinen

Tanssia ja sävellyksiä

Ari Numminen työskentelee Joensuun kaupunginteatterissa ohjaaja/koreografina viisi kuukautta vuodesta. Hänen tuorein koreografiansa on Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteistuotanto Sunnuntai, jonka hän myös ohjasi yhdessä Linda Wallgrenin kanssa.

– Savonlinnaan teen revyytä ja Kansallisoopperaan koreografian Jää-nimiseen oopperaan.

Hannu Kella teki teatteri Tsuumin kanssa väliaikanumeron euroviisujen semifinaaliin vuonna 2007 sekä käytti kaksi vuotta Lahden hiihdon MM-kisojen taiteellisena johtajana. Sen jälkeen hän on tehnyt hengästyttävän määrän musiikkia eri tarkoituksiin.

– Tänä vuonna pitäisi vielä ilmestyä neljä levyä, joissa olen mukana säveltäjänä, sovittajana ja muusikkona.

Tiina Pelkonen

Duo Ari Numminen & Hannu Kella – Spotify artistisivu

itunes artistisivu

ja facebook artistisivu

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttesi
Kirjoita tähän nimesi